Meillä on aika tiivis tahti nyt kun pitää saada kaikki kotosalla (eihän tämä minun varsinainen koti ole vaan on paikka, missä minä asun) valmiiksi ennenkuin lähtee pohjoiseen. Ei Isäntä kylläkään ole puhunut yhtään mitään lähdöstä enkä minä ole kysellyt. Kyllä minä ainakin aion lähteä junalla yksin.

Se on taas ikävä kun äitienpäivä lähestyy ja lapset sekä pienokaiset soittelevat, luultavasti. Vanhin poika soittaa aina illalla kun Norjassa ei ole äitienpäivä samaan aikaan, niin ei kiireinen mies aina muista milloin on äitienpäivä Suomessa.

Toivoisin niin kovasti, että poika perheineen Pohjois-Pohjanmaalta tulisi edes kerran täällä käymään lasten ja miniän kanssa - mutta se on varmaankin toteutumaton toive. Tätä asiaa rukoilen päivittäin Jumalalta, mutta vastausta en vielä ole saanut. Ilmeisesti minun on tyytyminen tähän asiaan, eikä pullikoida Jumalan tahtoa. vastaan. Hän kuitenkin tietää mikä minulle on parasta.

Poika kyseli puhelimessa toissapäivänä, että miksi et ole käynyt. Yritin selitellä jotain rahasta, mutta näistä kovista kivuista ja kävelyvaikeuksista en puhunut mitään, koska en halunnut huolestuttaa heitä heidän omien murheidensa lisäksi. Usein sitä vaan tuntee itsensä niin huonoksi ja hylätyksi kun katselee miniän laittamia kuvia Kainuusta eli toisesta (ensimmäinen) mummolasta. Olen niin kovasti surullinen aina kuvia katsoessani. Kyllähän minäkin laittaisin kuvia facebookiin, mikäli pienokaiset täällä kävisivät.

Tässäpä oli taas vuodatusta. (onhan tämän blogin nimi vuodatus ;)

-Lapinmuori-