Olen viime päivinä nähnyt elämääni taaksepäin kuin yhtenä nauhana, jossa on paljon alamäkiä ja vähän nousuja. On vaikeuksia, suruja ja murheita.

Viime kesänä kuulin pojaltani, että hänen isänsä (minun ex-mies) on pahasti sairas eikä parannuskeinoa ole, joten kuolema tulee piakkoin korjaamaan satoaan. Pari päivää senjälkeen se tapahtui. Tuntuihan se pahalta, koska onhan niitä hyviäkin hetkiä ollut avioliitossa, joka kesti 20 vuotta ennenkuin päätimme erota.

Nyt on taas kova alemmuuden tunne ja mielessä käy kaikenlaisia ajatuksia. Olisikohan minun lähellä joku kun teen kuolemaa, oisko siinä surevia lapsia, ikävöisikö minua kukaan kuoleman jälkeen.

Facebook on taas ollut täynnä kaikenlaisia kiitoksia ja kehuja kavereiden tekemisien suhteen. Toiset kun kirjoittaa tai kuvaa sinne jotain - melkein tunnin välein. Miten ihmeessä heillä on aikaa?

Kyllähän minäkin aina joskus jotain kuvia tai kirjoituksia/linkkejä laitan, mutta ei niitä kukaan kommentoi tai edes paina "tykkää"-painiketta. Onkohan minussa jokin vika?

Viime kerralla oli kiitollisuuden kirjoitus ja nyt tänä aamuna tälläinen kirjoitus. Tämä korona vie kaikki vähäisetkin sosiaaliset kontaktit eikä oikein jaksa keskittyä mihinkään.

Kuitenkin meillä on yksi ainoa, joka kuuntelee meitä, ei pilkaa, ei hauku. Yksi, joka on kiitollinen meistä ja joka rakastaa meitä. Häneen me turvaudumme hädän ja ahdistuksen hetkellä. Hän on Vapahtajamme Jeesus Kristus.

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.’” (Fil. 4:6) N

Jumala lohduttaa pimeinä päivinä | Liisa Rantasaari

Tahdon jotain enemmän

https://www.youtube.com/watch?v=fBKuGKzKBCc

Puhu hiljaa

https://www.youtube.com/watch?v=dzFWtSFUzkU

 

 

Siunausta viikkoonne!

- lapinmuori -