Pikkuiset kävivät isänsä kanssa kylässä. Olivat kolme yötä - kaksi kokonaista päivää. Lyhythän se aika oli, mutta kiva kun kävivät. Kepin ja kipujen kanssa tein ruokaa ja leikin lasten kanssa, sen minkä pystyin. Käytiin me vähän retkelläkin.

Ensinhän lapset olivat paremman mummon luona viisi päivää. Nyt taas näkyi fb:ssa, että parempi mummo on kylässä lasten luona. Hehkutus oli taas suurta - eipä siinä sitten muuta kuin kyynelsilmin jälleen tämä huono mummo katsoi videon pätkää ja lapsukaisia - tuntuu niin tosi pahalta. Eipä sieltä miniän puolelta tule edes koskaan soittoa, että mitenkä sinä jaksat. Poikakin soittaa aina silloin kun miniä ei ole paikalla, yleensä autosta kotimatkallaan.

Kivut ovat edelleen tosi kovat ja kovat on lääkkeetkin. Pää on sekaisin ja ajatus ei oikein kulje - puhekin välillä sammaltaa, mutta Jumala ei ole antanut mitään minun elämääni, millä ei olisi jotain tarkoitusta. Toisinaan vain mietin, että mitähän tarkoitusta näillä kaikilla vastoinkäymisillä ja kivuilla on? Onko tämä jo liikaa? Onko Jumala hylännyt minut?

Usko on varsin tiukalla nykyisin. Mutta kun ottaa Raamatun käteen ja lukee sieltä jotain, niin aina sieltä löytyy teksti, että Jumala rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen, eikä Hän ole minua hylännyt.

Heittäkää kaikki murheenne Hänen kannettavakseen sillä Hän pitää teistä huolen.
1.Piet.5:7