Tässä kun olen vain kuluttanut päiviäni näiden kipujen kanssa, niin on ollut aikaa miettiä kaikenlaisia asioita. Yksi asia, joka nousee tällä hetkellä kaikista syvemmin esiin on se, että äidin kuolemasta tulee 19.8 kuluneeksi vuosi. Kertaan niitä hetkiä nyt päivä päivältä ja muistelen niitä asioita, mitä äiti pystyi sanomaan aina uloshengityksen mukana. Muistan äidin ilmeitä ja eleitä - muistan äidin kyyneleet silmissä - muista laulut, joita hänelle laulelin.

Hoitaminen on se, jota olen miettinyt myös paljon. Äiti kasvattaa vauvan mahassaan, äiti synnyttää vauvan kipujen kanssa. Äiti valvoo ja hoitaa sairasta lasta, mutta tekee silti päivisin muut työt ja hoitaa muut lapset siinä ohessa, mikäli niitä on. Äiti huolehtii ja opettaa lasta toimimaan itsenäiseti - käymään potalla, syömään ja pukemaan itse. Äiti huolehtii silloinkin kun lapsi lähtee päiväkotiin ja kouluun. Aina on huoli lapsesta ja että mitenkähän se lapsi siellä pärjää.

Lapsi kasvaa ja aikustuu ja muuttaa pois kotoa - silloinkin äiti huolehtii. Lapsi löytää puolison ja he menevät naimisiin ja alkavat elämään omaa elämäänsä ja jälleen äiti huolehtii, että mitenkähän he pärjäävät - nyt on tullut jo me-muoto eli on kaksi ihmistä, joista äiti huolehtii - miniä/vävy.

Lapsen perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi ja jälleen äiti huolehtii, että osaakohan he hoitaa lasta. Ja näin se ketju vaan lisääntyy ja äidille tulee lisää huolehtimista.

Äiti vanhenee ja sairastuu - lapsilla on oma elämä - kuka silloin huolehtii ja hoitaa äitiä/isää. Nämä edellä olevat asiat pätevät samalla tavalla isään - ei isäkään osaa olla huolehtimasta jälkeläisistään vaikkakin miehet eivät sitä niin paljon näytä päälle päin.